maanantai 8. joulukuuta 2014

Joulukuu jo - mihin se aika meni?

Mikähän siinä on, että aina loppua kohti ajan kuluminen nopeutuu? Ensimmäinen lomaviikko tuntuu pitkältä, lopussa kuukausikin menee hujauksessa. Marraskuu vilahti ohi huomaamatta, tai ainakin päivittämättä. Tosin olin pari, kolme viikkoa aivan kaameassa köhässä ja nuhassa, ei saanut aikaiseksi oikein mitään. Äsken luin jonkin otsikon, että aurinko oli näkyvillä marraskuussa ennätyksellisen vähän, vain reilut kolme tuntia. Siltä se tuntuikin! Yhtä pimeyttä ja harmautta päivästä toiseen.

Niinhän siinä kävi, että yksi Ruotsin pennuista muutti Suomeen. Kävin sen yksikseni hakemassa. Ehdin käydä ABBA-museossa. Suosittelen! Oikeasti hieno interaktiivinen kokemus. Sai laulaa bändin viidentenä jäsenenä levytysstudiossa ja esittää omia muuvejaan jne. Kaikki tallentui nettiin ja esityksiään voi sitten katsella lipussa olevalla koodilla kuukauden ajan. Nykymuseot ovat kyllä kaikkea muuta kuin pölyisiä vitriinejä. Ehdottomasti kannattaa mennä tuonne, vaikka ei ABBA-fani olisikaan. Kuninkaanlinnan vahdinvaihto osui myös kohdalle, kun kävin ostamassa ruotsalaispennulle linnan myymälästä kuninkaallisen tassupyyhkeen.
Veronica ja Michelle sekä katalat Alpha ja Jizza olivat pikkupoikaa maailmalle saattamassa. Pentu oli reipas, mutta Michelleä vähän itketti. Lähinnä se, että pentu pääsee matkustamaan laivalla, mutta hän ei. Sovittiin, että ensi kesänä nähdään sitten Muumimaailmassa.
Matka meni hienosti. Pentu leikki leluillaan, nukkui yönsä rauhassa, kävi välillä nuolemassa naaman ja jatkoi uniaan. Tullissa kukaan ei ollut kiinnostunut pennusta tai sen passista. Yhdeltä virkapukuiselta kysyin, mutta ei kuulunut hänen toimenkuvaansa.


Viivi sai hetkeksi leikkikaverin, Naavaa inhotti ja vähän pelottikin. Pentu jatkoi sitten matkaansa omaan kotiinsa. Siellä olikin sitten vastassa tosi innokas painikaveri. Oli kiva jättää pentu, kun tiesi, että sen maailmassa tulee olemaan kaikki hyvin.

Puhelin palasi viiden viikon jälkeen retkiltään. Tuli tekstari, että puhelin on noudettavissa Tampereelta Koskikeskuksesta. Lähdin seuraavana aamuna varta vasten Manseen ajelemaan. Ihan kiva, liikkeen ovessa oli lappu:"Tänään suljettu koulutustilaisuuden vuoksi". Kiva! 150 km ihan turhaan.
Uusi yritys seuraavana päivänä. Pienen jonotuksen jälkeen sain kännyn - tyhjennettynä tietenkin - takaisin. Se oli kääritty A4-huoltomääräykseen. Koko ilta meni yhteystietojen, sovellusten ym. sälän etsimiseen ja lataamiseen. Jossakin vaiheessa tajusin, että 16 gigan muistikortti oli kadonnut. Kun etsin huoltomääräyspaperista jotain puhelinnumeroa, josta voisin asiasta kysyä, huomasin, että muistikortti oli teipattu paperin reunaan. Ihan kiva, etten heittänyt tätä käärepaperia roskiin.

Mitäs sitten muuta? Messariviikonloppu tietysti. Lähdin reissuun jo perjantaina, koska agendassa oli Tallinnan joulutori. Aika rivakasti sai toimia, mutta torilla ehdin käydä ja joitain lahjaostoksia tehdä. Menomatkalla ohjelmaan kuului laivapöydästä jouluruuan ahminta, paluumatkalla ainoa istumapaikka täpötäydessä laivassa löytyi karaokebaarista. Melkoista mylvintää. Tulevaa vapaata itsenäisyyspäivää varten oli käyty ottamassa tukevasti vauhtia Tallinnasta.

Messarimeiningistä kirjoittelen lisää myöhemmin, nyt nukkumaan...

lauantai 1. marraskuuta 2014

Pimeyttä, pimenemisiä, myrskyä ja valonpilkahduksia

Nyt on taas SE aika vuodesta, joka ei mitenkään erityisesti sovi minulle ja mielenmaisemalleni: pimeää, yleensä (nyt ei niinkään) märkää ja kylmenevää, viimeisenä niittinä kellojen siirtäminen normaaliaikaan. Illat pimenevät ihan liian aikaisin, varsinkin kun asuu reilun kilometrin päässä katuvaloista. Olen yrittänyt lenkkeillä koirien kanssa aamuisin aina mökkimetsässä ja illalla sitten kylätiellä hihnalenkillä. Koko päivä siinä välissä on ollut aktiivista touhuamista. Mutta nyt! Aamulenkki sujuu, mutta iltalenkki pitää tehdä koko ajan aikaisemmin. Jos aamulenkin jälkeen lähtee esim. kauppareissulle (kauppaan on 30 km) tai johonkin ja kotiin tultuaan keksii jotain sapuskaa, saa jo heti ruuan jälkeen lähteä iltalenkille, jos siis haluaa selviytyä ilman otsalamppua. Loppuilta menee sitten sohvalla istuessa, töllöä katsellessa tai netissä roikkuessa. Ei hyvä.
Pimenemistä tapahtui myös kaksi kuukautta vanhan kännykkäni elämässä. Haravoin ihan rauhassa pihaa, vastasin pariin puhelun ja otin valokuvan. Akku oli lähes täynnä. Kun seuraavan kerran koiralenkillä tartuin kännyyn, se oli pimeä ja kuollut. Ei ottanut vastaan virtaa. Dead! Seuraavana aamuna soittelin takuuasioissa Soneralle. Asiakaspalvelunuorimies käski viedä Sonera-kauppaan. Lumia siellä kävi monesti, ja joka kerran jälkeen kaikki piti aloittaa alusta, asentaa ohjelmat ja puhelinnumerot jne. Ei kiva.
Tein työtä käskettyä. Puhelin lähti huoltoon ja otin edellisen, kovasti temppuilleen kapulan taas käyttöön. Jonkin ajan kuluttua huollosta tuli tekstari, jossa pahoiteltiin pitkittyvää huollon kestoa. Puhelin oli lähetetty maahantuojan merkkihuoltoon. Ou jee. Tässä nyt käytössä olevassa akku ei kestä päivääkään, ja näkyy muukin temppuilu jatkuvan. Minä ja tekniikka, tunnettu yhtälö!







Jotain ihmeellistä vaahtoa syysmyrsky on tänäkin syksynä saanut aikaan mökkiniemen rannassa. Viime syksynä oli sama juttu. Tänään, kun aamulla oli pakkasta, vaahto oli jäätynyt noihin asetuksiin.
Isommat vaahtopäät oli sitten Itämrellä. Koskaan ennen en ole matkustanut laivalla Helsingistä Tukholmaan (yleensä Turusta). Mikä myrsky! ONNEKSI älysin ostaa ja ottaa  matkapahoinvointilääkettä, kun kerran myrsky oli tiedossa. Buffet-pöydästä pystyi vielä syömään perinteisellä tyylillä ihan liikaa, mutta sitten laivan keikunta alkoi olla sitä luokkaa, että pystyssä pysyminen alkoi olla hankalaa. Hytti oli laivan keulassa ja karuselli oli melkoinen ihan vain sängyssä maaten. Hirveä pauke ja rytinä, kun laiva ensin nousi aallon harjalle ja sitten rysähti alas. Nukkumisesta oli ihan turha haaveilla. Rohto oli tehokasta, ei tullut huonoa oloa, harmitti vain se rytinä ja ryske. Ehkä aamuviideltä, Maarianhaminassa poikkeamisen jälkeen, vähän torkahdin. Lopulta olimme yli 40 minuuttia myöhässä Tukholmassa. Onneksi asiasta kuulutettiin ajoissa laivalla ja ilmoitin sitten vastassa olijalle, että myöhässä tullaan.
Ohjelmassa oli katalapentueen katsastus :) IHANIA! Siinä sylissä pyöri oikeastaan koko yli kahdenkymmenen vuoden katalahistoriani. Olen tavannut pentujen esivanhemmat ainakin 7. sukupolveen asti. Kaikki omat tärkeät koirani taustalla ja monta muuta katalaikoniani. Pentujen emä oli uusi tuttavuus (Naavan siskopuoli), mutta sekin kiipesi syliin kuin vanha bestis.







Hauska historiaa toistava tapaus liittyy sitten tähänkin pentueeseen. Pentueen isä on kasvattini täällä (joissakin katalakasvattijissa) mylläkän aiheuttaneesta pentueesta. Täällähän epäiltiin pentueen isän (jonka omistaja on tämä ruotsalainen kasvattaja) lonkkaterveyttä, eikä suostuttu hyväksymään sen espanjalaista lonkkalausuntoa (=terve). Isän Santtula-pentueen kaikki kuvatut koirat (7/9) ovat A/A-lonkkaisia, samoin kaikki sen muutkin pentueet :) Nooh, nyt sitten on ollut huolta  (Suomesta käsin) tämän pentueen lonkista ja kaikesta. Miten se menikään...kateus voittaa kiimankin? 
Kenellä on se kristallipallo, josta varmasti näkee, miten kunkin pennun elämä sujuu. Mikä on geenissä, mikä onnetonta sattumaa, mikä ympäristön aiheuttamaa? Kun ei tee mitään, ei tee virheitä, mutta onko se rodun säilymisen kannalta tärkeintä, että kukaan ei tee mitään, koska joku aina valittaa. Kuolema kuitenkin on vahvasti perinnöllistä.
Nämä pennut on jo varattu :) Aivan mahtavat pennut, aivan mahtavat taustat. Tykkäsin!
Kotimatkalle lähdimme junalla. Pentueiden kanssa hääränneenä tiedän, että on kasvattajalla on muutakin tekemistä, kuin ajeluttaa pennunkatsojia edestakaisin. Jäi vielä hyvin aikaa pyöriä Gamla Stanissa ennen laivan lähtöä.
Kotimatkalla tuuli oli jo tyyntynyt. Syöminenkin oli vähän maltillisempaa. Tax Freesta tuli taas lahjaksi uusi risteily, kyllä reissaamista riittää.
ExpressBus kuskaa muutamalla eurolla Tampereelta Hesaan ja takaisin.
Jatketaan :)


perjantai 17. lokakuuta 2014

Itkupotkuraivareita

Molemmissa iltapäivälehdissä oli juuri uutinen, jossa kerrottiin, että isää kiukuttelevine lapsineen oli pyydetty poistumaan jostakin City-Marketista muiden asiakkaiden pyynnöstä. Nelivuotias oli halunnut 80 euroa maksavan lelun ja kun ei ilmeisesti saanut tahtoaan läpi, seurasi lehden mukaan 10 - 15 minuuttia jatkunut raivokohtaus. Perheen äiti, joka ei ollut mukana kauppareissulla, oli ottanut yhteyttä mediaan ja paheksunut kaupan henkilökunnan toimintaa. Uutisen kommentoinnissa oli sitten monenlaisia mielipiteitä, enimmäkseen kuitenkin niitä, joiden mukaan kaupan henkilökunta vain  teki työtään pyytäessään isää joko rauhoittamaan lapsensa vartin karjumisen jälkeen tai sitten poistumaan kaupasta, koska muut asiakkaat paheksuivat moista melskaamista. Oli tietysti myös kommentoijia, jotka aikovat laittaa ko. kauppaketjun boikottiin.
Nyt vapaalla ollessani olen käynyt useinkin esim. Elovainion Cittarissa päiväsaikaan, ja muissakin kauppakeskuksissa. Aika usein näitä episodeja näkee. Jotkut vanhemmat antavat lastensa juosta pitkin kauppaa, huutaa ja melskata aivan vapaasti. Erityisesti mieleeni on jäänyt episodi Elosta jokunen aika sitten. Oikein harmittaa, etten siinä hetkessä älynnyt peukuttaa katraan äitiä.
Kävelin Eloon siinä vaiheessa, kun äiti huolestuneen oloisena palasi tyhjän (tai vanhempien lasten päällysvaatteita täynnä olevan) ostoskärryn kanssa Cittaristä käytävälle. Kärryissä istui noin vuoden ikäinen vauva. Kaksi vanhempaa lasta, alle kouluikäisiä, olivat karanneet kaupasta heti ostoskierroksen alussa ryskäämään johonkin käytävällä olevaan leikkilaitteeseen. Äiti kertasi rauhallisesti, mitä on sovittu: todellakaan ei lähdetä juoksemaan kaupassa tai varsinkaan pois kaupasta kielloista huolimatta. Tässä vaiheessa tyttö kiipesi ostoskärryyn kiukuttelemaan ja rääkymään. Äiti kertoi, että ostosreissu päättyi tällä kertaa tähän ennen kuin ehti alkaakaan, lähdetään kotiin. Nyt poika ryntäsi rääkyen ovesta ulos parkkipaikalle, ja äiti, edelleen tilanteeseen nähden hyvin rauhallisesti  kertoi, että ulkovaatteesi ovat täällä ja ulos ei mennä sisävaatteissa. Poika palasi raivoten. Äiti totesi, että nyt tuli kyllä viikko pelikieltoa. Taivas repesi! Poika heittäytyi lattialle polvilleen, alkoi takoa päätään lattiaan ja karjua äänellä, joka kuului varmasti kauppakeskuksen perimmäiseenkin sopukkaan, että EI PELIKIELTOA!!!! Äiti sanoi, että nyt hankit koko ajan lisää pelikieltoa, rauhoitu. He jatkoivat matkaa ovesta ulos, kärryissä istunut vauva hiljaa, varmaan ihmetellen.
Mietin omia lapsuuden kauppareissujani. Olisiko tullut mieleen karata vanhemmilta kaupassa?  Ei! Toki joissakin asioissa olin tottelematon. Miten siitä rangaistiin, kun elämää suurempi PELIKIELTO ei ollut silloin aktuelli? Varmaan isän paheksunta riitti. Olen työssä ja monesti muulloinkin miettinyt, mikä maailmassa on muuttunut, kun jo pikkulapset ainakin yrittävät  pyörittää perheen arkea.
Eilen oli facessa taas joku video Kajaanista. Angstiteini potki ja sylki poliisia, toiset teinit kuvasivat videota (jkoka siis päätyi faceen ja varmaan kaikkiin mahdollisiin paikkoihin) ja aukoivat päätään. Joltakin lipsahti,että me annetaan nää kaikki videot poliisille. "Vitut, te poliisit hakkaatte viattomia ihmisiä." Joku sitten korjasi,että me annetaan nää oikeuteen :) Ainakin minulle jäi epäselväksi, mistä oli kysymys. Ihailtavan rauhallisesti poliisit antoivat teinin huutaa, potkia ja räyhätä, sekä myös aivan iholle tulleiden kuvaajien ja huutajien ärsyttää huutelemalla esim. "eikö poliisieille opeteta voimankäyttöotteita....?"
Omat itkupotkuraivarifiilikset (tai taistelu tuulimyllyjä vastaan) liittyvätkin sitten jokasyksyiseen metsästysteemaan. Kuinkahan paljon tästä on puhuttu, ja pyydetty? Aina vain passimies seisoo kylätien ekopisteellä. Enemmän kuitenkin riipaisevat tänä syksynä muualta kirjoitetut lehtijutut. Ruoveden hirvenkaatojuttu...tosi rehtiä meininkiä!? Pari yötä on mielessäni ollut se orpo karhunpentu, jonka emo ja sisarus tapettiin (kielletyltä haaskalta?), yhtä sisarusta haavoitetiin, ja tämä yksi jäi yksin selviytymään talvesta. Joku vaisto ajoi pikkuisen rakentamaan talvipesää itselleen. Mutta hei, hirvikoirat hyökkäsivät ja ajoivat pikkuisen kilometrien päähän. Metsästäjien mielestä varmaan tosi onnistunut keissi! En vain voi ymmärtää!

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Merri ja Jenni Vartiainen

Tosi kiva loppuviikko/viikonloppu :) Haravointien ja pihan (pihojen) syyshommien lomassa oli vuorossa pieni irtiotto arjesta. Vuorottelijan kukkarolle sopivien juttujen bongaus on taas tuottanut tulosta ja Viking Grace -risteily Tukholmaan neljän hengen A-hytissä maksoi kokonaista 35 euroa, siis koko hytti ihmisineen. Laivalla esiintyi Jenni Vartiainen. Täsmävalinta siis!







Matkalla käytiin katsomassa aivan ihanaa Merri-poikaa, joka on siis Mundon ja Kiran poika.  On oikein harmittanut, kun en ole aikaisemmin saanut aikaiseksi Turun-reissua. Kyllä oli pojalla elämä mallillaan:) Tosi hieno ja ystävällinen katalapoika!



Täällä kotioloissa elämä on vähän kaventunut. Hirvestys alkoi :( Ihan positiivista, että nyt saan aina tiedon, jos hirikoirat ovat liikkeellä lähinurkilla, mutta edelleenkään en ymmärrä, miksi  metsästetään rauhoitusalueen ja metsästykseltä rauhoitetun kylän alueella/liepeillä. Eilen seisoi passimies kylätien ekopisteellä. Perämetsiä riittäisi kyllä. Keljulta tuntuu, että ensimmäisenä pitää lahdata nuo kesän kulmilla viettäneet perheet, joita tosin koirat ovat ajaneet jo elokuusta asti. Eilen olivat tappaneet yhden vasan tuosta kulmilta. Tuli varmasti tosi sankarillinen fiilis.
Viking Grace oli oikein positiivinen kokemus. Keli oli kummallinen, enimmäkseen aavemaista sumua.







Maarianhaminassa paistoi aurinko kirkkaasti, ja jo hetken päästä ihan läpinäkemätön sumu. Kotimatkalla sade alkoi, välillä tosi rajustikin, Häijäässä. Koiralauma oli iloinen, kun vihdoin tultiin kotiin.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Lampaankääpiä ja muita sattumuksia

Lämpimät syyssäät jatkuvat yhä. Vain parina aamuna on mittari ollut hitusen pakkasen puolella. Nurmikkoa saa leikata ihan kesäkamppeissa, ja usein.
Alkuviikolla kävin Ruovedellä vähän haravoimassa ja nurmikkoa leikkaamassa. Minun etupihallani seisoo taloyhtiön viimeinen vaahtera. Ne muut on jo aikoja sitten kaadettu "paskapuina, joista tulee vain roskaa...". Minusta se on kaunis alkukesän kukinnasta syksyn väriloistoon asti. Lehdet melko suurella todennäköisyydellä putoavat ihan puun juurelle ja siitä ne on helppo kerätä kasalle, silputa ruohonleikkurilla ja levittää pensasaidan juurelle. Tietysti, jos en ole kotona ja tulee tuulisia päiviä, lehtiä saattaa lentää muidenkin iloksi. Vaahtera on nyt melkein kaikki lehtensä pudottanut, urakkaa riittää vielä muiden puiden kanssa. Ensi viikolla uudestaan :) Täällä Ikaalisissa haravointi on ihan minimissä, vain välttämätön.
Samalla Ruoveden reissulla oli ohjelmassa taas myös kansallispuistoretki, tällä kerralla Isojärven kansallispuistoon. Polku oli luonnontilainen, melkoista kipuamista välillä, mutta maisemat ja sää aivan mahtavat. Synkkä kuusimetsä oli pullolaan lampaankääpiä, ja lopulta ei enää voinut kävellä ohi. Oli pakko pysähtyä keräämään taskuista löytyneet koirankakkapussit täyteen.










Seuraavana päivänä ajelin kirkkaassa syysauringonpaisteessa kääpineni ja koirineni Karhen kautta Ikaalisiin. Tien varteen oli ilmestynyt aitaus, tai ainakaan en ennen ollut sellaista huomannut. Mietin, että onkohan tämä nyt se paikka, jossa on villisikoja, vai onkohan tässä hevostalli. Siinä samassa vasemmalta ryntäsi hirvi aivan auton eteen. Latajarrutus, tavarat lentelivät autossa. Hirvi väisti juuri sopivasti kulkusuunnassaan vasemmalle ja ehkä muutama metri jäi väliä. Onneksi ei tullut toista perässä. Kummallista, että hätäjarrutus toimi, vaikka se tielle ryntääminen osui juuri siihen hevostalliajatukseeni, ja jotenkin ensiajatus olikin hevonen. Kotona sitten totesin, että lampaankäävät olivat osin muruina takapenkin jalkatilassa. No, kyllä niistä vielä paistettavaksikin riitti.
Torstaina oli sitten auton eka huolto Tampereella, 15000 km. Huollon ajan kävelin arboretumissa ihailemassa puiston kaunista syysasua.











Auto ei ollut vielä valmis, kun menin sitä kyselemään. Ja kyllä kohta uskon, että tuota yksilöä vaivaa joku paha karma! Auto oli rikki, kahden viikon päästä sain ajan korjaukseen. Vesipumppu vuotaa, jäähdytysnestettä piti lisätä puoli litraa. En ymmärrä, mitä tarkoittaa, mutta ketuttaa kuitenkin. Kysyin tietysti, meneekö takuuseen, ja vastaus oli, että menee. Toivottavasti pitää kutinsa. Auto pitää viedä merkkikorjaamolle Tampereelle aamulla kello 8 (mähän nukun vielä silloin!) ja hakea saa neljältä. Ehtii heittää useammankin kierroksen arboretumissa. No, pitää tutkia, mitä muuta vuorottelijan rahapussille sopivaa päivätoimintaa Mansessa on.
Fiiliksen kruunasi se, että pyysin huoltomiestä samalla kiinnittämään vanhan sisätilalämppärin, jonka onneksi löysin varastosta, ei siis tarvinnut ostaa uutta. Edellinen meni Kian mukana, koska en saanut sitä irti. Arvelisin, että neljän ruuvin kiinnittämiseen ammattimieheltä meni max 2 minuuttia. Maksoi 25 euroa !!! Oma uravalintani on ehdottomasti väärä, varsinkin näinä nykyisinä säästöaikoina. Erikoistarjous: opeta kolmen ryhmän oppilaat, saat palkan kahdesta....x 3. Lopullisena loppuhuipennuksena, pyydettyäni asiakaspalvelupojalta muistilappua korjausajasta, sain käteeni lapun jossa luki...KORJAUS      AIKA. Huoh.
Eläkeuudistus on myös ollut mielessä. Olen aikoinaan joskus varmaan yli 20 vuotta sitten saanut valita, otanko vanhan vai uuden eläkejärjestelmän. Olin virkasuhteessa sinä kyseisenä päivä (30. kesäkuuta jonakin vuonna 1980-luvun lopulla), joka noteerattiin. Pääsin vanhaan järjestelyyn ja henkilökohtaiseksi eläkeiäkseni sovittiin 60 vuotta, niin kuin peruskoulun opettajilla on ollut. Muille esim. ikäisilleni, jotka eivät tuolloin olleet virassa, lankesi "uusi" järjestelmä ja monta vuotta lisää duunia. Minäkään en tuolloin ollut vielä valmistunut, mutta opiskeluaikana hoidin väliaikaista luokanopettajan virkaa. Silloin vielä maksettiin lukuvuoden työn tehneille palkkaa myös kesäajalta. Nykyään siitä voi kai vain nähdä unia.
Jos tällä vanhalla sopimuksella nyt pyyhittiin pyllyä, työvuosia tuli lisää 4 vuotta 9 kuukautta. Jotenkin epäreilulta tuntuu myös se, ettei eläke kartu työuran viimeisinä vuosina enää motivoiden jaksamaan. Ikäisilläni korkeakoulutetuilla  ihmisillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa maksimimäärä opintolainaa. Ei ollut mitään muuta opintotukea, ei ainakaan minulle, koska perheelläni oli/on maatila. Valtion tukema korkoprosentti oli välillä yli 11%. Laina tuli maksetuksi reilusti yli nelikymppisenä. En todellakaan saa työurani aikana kiinni sitä (ikäistäni) kaksi vuotta silloin amiksessa opiskellutta vaikkapa autonasentajaa, joka veloittaa 2 minuutin työstä 25 euroa, tekee ehkäpä verottomia hommia vapaa-aikanaan eikä ole maksellut jättiopintolainaa. Työmurheet loppuvat, kun haalarit vaihtuvat siviilikamppeisiin. Ope korjaa illat, yöt ja viikonloput papereita, on kiinni Wilmassa, istuu palavereissa ja kirjoittaa arvioita ja selvityksiä...Oma valinta. Ja onhan ne pitkät kesälomat :)
Ja tästäpä tulikin sitten mieleen tämä eläkeuudistus

torstai 25. syyskuuta 2014

T-paidasta toppatakkiin

Aika nopea ilmastonmuutos tapahtui, ihan niin kuin luvattu oli. Olin iltalenkillä T-paita päällä ja 100 metriä ennen kotiovea alkoi sade. Seuraavana päivänä olikin sitten toppatakkikeli.
Viime viikon torstaina kävin Ruovedellä vähän haravoimassa ja vein myös tietokoneen mikropajalle hoitoon. Meikäläiseltä loppui keinot sekoilevan koneen kanssa. Naavan kanssa lähdin käymään Helvetinkolullla. Oli upea, lämmin, aurinkoinen syyspäivä. Neljän ja puolen kilometrin Helvetti-käynti oli sopiva lenkki.








Viikonloppuna nautittiin yhä vain lämpimistä keleistä. Nostettiin perunat, kaikesta päätellen oli ollut otollinen kesä, ei mahdu monta perunaa kattilaan kerralla, niin isoja olivat. Nostourakan jälkeen sitten mentiin vielä mökille saunomaan. Pimeys tietysti vähän haittaa sähköttömällä mökillä, mutta kun on sopivat valot ja varusteet mukana, ei haittaa.



Kotimatkalla auton eteen pomppasi ensi yksi hirvi, ja sitten muutaman kymmenen metrin päässä vielä kaksi vasaa. Siellä ne ovat mökkiniemessä kesää viettäneet. Perheonni on totuttuun tapaan lyhytaikaista. Jo elokuussa niemestä juoksi ensimmäinen hirvikoira tutkapantoineen. Sunnuntaina törmäsin toiseen.
Olin jokapäiväiseen tapaan koirien kanssa aamulenkillä mökkiniemessä. Auton ajoin mökille saakka, ettei noiden paimenkoirien mieleen tulisi noteerata sitä eilistä kolmikkoa tai siis kolmikon hajua. Olimme palailemassa rantapolkua pitkin takaisin mökille, kun vastaan tuli JÄTTILÄISKOKOINEN koira tutkapanta kaulassa. Naava meni edellä. Se hyppäsi polulta sivuun ja yritti väistää. Jättiläinen lähti sen perään, ja sitten mentiin! Viivi oli onneksi takanani, tuli kutsusta luokse ja otin sen kiinni. Naavaa ei sitten löytynytkään piiiiiitkääääään aikaan. Vein Viivin auton, kutsuin ja juoksin pitkin poikin niemeä (muutama kymmenen hehtaaria). Ei missään. Jossakin vaiheessa kävin autolla katsomassa ja jätin takaluukun ja Naavan häkin oven auki. Auto oli ihan eri paikassa kuin yleensä, koska muutin rutiinia sen edellisillan hirvikolmikon vuoksi. Olin jo soittanut pari puhelua, kun taas autolle palatessani Naava istui häkissä. Se oli tullut aivan eri suunnasta kuin mihin oli lähtenyt, ontui ja oli aivan läkähdyksissä.
Selvisi, että 10 - 20 km päässä oli hirvikoirakoe, josta tämä kyseinen vasikankokoinen karhukoira oli ilmeisesti liikenteessä. Tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, kun rauhoitusniemessämme tulee tutkapannallisia vastaan. Edellisellä kerralla Naavalla oli juoksu tapissa, mutta silloin ehdin saada molemmat omat koirat kiinni ja nuori urosjämti seurasi tiiviisti tuskallisen pitkän matkan autoon asti. Nyt paikallisen hirviporukan NAIShenkilö otti asian selvitettäväkseen ja soitteli heti tapahtuman jälkeen siitä kuuultuaan. "Jos tarvitaan eläinlääkäriä, metsästysseura maksaa jne." No, Naavasta ei löytynyt reikiä, oli ilmeisesti vain vauhdissa vääntänyt jalkansa eikä enää maanantaina ontunut. Alkuviikosta hän soitti vielä uudestaan, ja sovittiin, että hän ilmoittaa, jos saa tietää jonkun koiran olevan tutkansa kanssa lähimaissa. Hänen oman koiransa kimppuun on metsässä käynyt toinen koira ja ymmärsi hyvin, että ei ole kivaa. Varsinkin jos olet ihan omassa metsässäsi, joka on rauhoitusaluetta ainakin kilometrin päästä alkaen.
Maanantaina tuli sitten soitto Ruovedeltä: haluanko koiran?! Naapurintäti joutui töihin enemmän kuin kellon ympäri (07 - 24) ja Herra Töpönen jäisi heitteille. Ajelin siis hakemaan tänne herraseuraa. Kyllä on energinen 9-vuotias! Lenkkiä on siis riittänyt x 3.
Yhtenä aamuna ikkunastani ulos vilkaistessani bongasin pellolla neljä peuraa (tai kaurista?). Tuossa ne söivät kaikessa rauhassa ja jatkoivat sitten matkaa eteenpäin.


Tänään sitten perinteisellä iltalenkillä juttelin yhden kylätien varrella noin puolen kilometrin päässä asuvan naapurin kanssa. Hän oli tiistai-iltana ihaillut ikkunastaan kylätiellä seisovaa ilvestä. Ikkuna on max viiden metrin päässä tiestä. Kello oli ollut seitsemän illalla ja ilves oli ollut siinä minuuttitolkulla. Tarkistin Sports Trackeristani, olin kylätiellä lenkillä klo 18.01 - 19.17 ja kuljin myös heidän ohitseen, kuten joka ilta. Minä en nähnyt mitään, Naava nuuskutti ja kiskoi metsää kohti.Olisi tosi hienoa nähdä ilves livenä muuallakin kuin eläinpuistossa. Mutta, vaikka se kuulemma väistää aina ihmistä, saattaisiko se vaania iltapimeydessä iltapissalle meneviä kataloita? Nythän se varmaan suunnitteli peurapaistia. Toivon vain, että nuo paikalliset metsästäjät, joiden ymmärrys ei ole ikinä riittänyt käsitteeseen RAUHOITUSALUE, ymmärtävät jättää sen rauhaan. Lienee turha toivo.
Klapeja on pinottu talven varalle. Herra Töpönen osallistui kovasti.


Huomenna Herra varmaan lähtee kotiinsa. Mökkiä jo vähän laiteltiin talvikuntoon, mutta toisaalta mikäs siellä olisi vielä saunoessa. Uiminen kylmässä vedessä ei kiinnosta, laiturin voi nostaa pois, mutta muuten...vielä on kesää jäljellä :) Sääennusteet lupaavat ihan leppoisia kelejä, Ilta-Sanomat taisi tarjota ihan jouluun asti. Sopii!

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Antoisa loppuviikko ja viikonloppu

Keskiviikkona leikkasin taas vaihteeksi nurmikon. Ei ollut viikkoakaan edellisestä urakasta ja taas oli niin pitkää, että pihaan jäi melkoinen moska, joka sitten tietysti kulkee omissa ja varsinkin koirien jaloissa sisälle.
Pimeys tulee jo yllättävän aikaisin. Vein koiria vielä iltapissalle sivuovesta, kun pimeässä kompastuin luuhun, jonka olin leikkurin tieltä ihan itse heittänyt pihalaatoille. Horjahdin nurin, otin kädellä vastaan, mutta kasteesta märkä nurmikko oli niin märkä ja liukas, että käsi luisti alta ja päädyin selälleni nurmikolle, sen tuoreen ruohosilpun sekaan. Olin kuin tervassa ja höyhenissä pyöritelty, kokonaan ruohosilpulla kuorrutettu. Ei muita vammoja kuitenkaan!
Torstaina sitten pääkaupunkiseutu kutsui. Perjantaina Korkeasaaressa oli luvassa Kissojen yö eli hyväntekeväisyystapahtuma amurintiikereiden ja -leopardien suojelemiseksi. Edellisellä Hesan keikalla silloin Maailmavoittajanäyttelyssä yövyin Tallinnan-laivalla ja taxfree-ostoksistani kiitoksena sain lahjakortin, jolla nyt yövyttiin laivalla hintaan 2 euroa/hlö. Autokin tuli parkkiin laivalle. Mainio systeemi: ajetaan illalla laivaan, syödään hyvin ja nukutaan makeasti, aamulla sitten ajetaan ulos laivasta, ja koko systeemi maksaa vähemmän kuin auton parkkeeraaminen esim. Kauppatorin liepeillä (kuulemma 8 euroa/tunti).
Päivä oli tosi lämmin ja aurinkoinen. Kun lähestyttiin Hesaa, sumu alkoi tiivistyä. Lopulta laivan lähtiessä sumu oli aivan läpinäkemättömän sankka. Onneksi sai olla kyytiläisenä eikä ruorissa.






Perinteiseen tapaan buffet-pöydästä syötiin "..niin että halkeen" -meiningillä. Anita Hirvonen, 68 v. lauloi baarissa aika harvalukuiselle yleisölle. Nukkumatti kutsui.
Aamulla herättiin taas Helsingissä. Kävin ensin katsomassa Hotelli Mantan, jossa oli hauskat tapetit. Ystavämme Runeberg ja muut historiasta tutut tyypit katselivat seiniltä Mantaa ja vieraita. Kovin kansainvälistä porukkaa oli sielläkin, vieraskirjaan kuittasivat edelläni turistit Arizonasta.






Sitten piti hetki arpoa, menenkö Suomenlinnaan vai Messukeskukseen Habitare-messuille. Aurinko ja lämpö vetivät pidemmän korren, lähdin Suomenlinnaan. Messutkin olisivat varmaan olleet ihan ok, mutta noin hienoa päivää ei kannata lymyillä sisätiloissa. Kiireetön ja kaikin tavoin onnistunut päivä. Kävin sotamuseossa ja sukellusvene Vesikossa. Jotenkin pysäyttävä oli sotamuseossa ollut Suomen lippu, joka oli liehunut Viipurin linnan tornissa ja jonka vänrikki Einar Mäkinen kävi eversti Kempin käskystä hakemassa venäläisten ollessa jo rynnimässä kaupungissa. Lipun reunaan oli lyijykynällä kirjoitettu 20.6.1944 kello 16.45.













Kummisetäni rovasti Eino Kalpa teki elämäntyönsä sotilaspappina Suomenlinnassa. Suomenlinnan kirkko on siis oman elämäni kannalta merkityksellinen paikka. Harmi vain, että se ei ole auki yleisölle kuin tilaisuuksien aikana nykyään.
Ortodoksikupolit on purettu ja niiden alla olleet tornit piilotettu nykyisen katon alle. Sopii paremmin luterilaisen kirkon olemukseen. Joka aamu Eino kuulemma lähti asepuvussa lautalla Suomenlinnaan. Asepukua oli käytettävä myös vapaa-aikana. Ainoastaan lomilla sai olla siviileissä. Muistan hänet molemmissa. Muistan, kun toisen hänen kummilapsensa kanssa heitimme kukkakimput hautaan syksyllä 1972.






 Kauppatorin kupeeseen oli mielestäni sitten viime käynnin ilmestynyt uusi taideteos...


 Illalla sitten suuntasin Vispilä-paatilla Korkeasaareen. Siellä oli siis Kissojen yö -tapahtuma. Kerättiin rahaa amurintiikereiden ja -leopardien suojeluun, oli hienoa ohjelmaa ja kissaeläinten ruokintanäytöksiä. Illan edetessä väkeä tulvi paikalle valtava määrä, välillä alkoi jo olla paniikinomainen tunnelma, kun pimenevässä yössä pikkulapset katosivat vanhemmiltaan ja väentungoksessa mihinkään suuntaan liikkuminen oli mahdotonta. Kissaeläimet nauttivat saamistaan herkuista, hirvenjalkoja, pupunraatoja ja muuta kivaa. Yleisölle oli tarjolla mukavaa ohjelmaa. Alkuillasta esiintyi Kengurumeininki. Kun laulaja setin lopussa kysyi, saadaankohan me vielä laulaa yksi ihan lyhyt laulu, lapsiyleisö huusi EEEEIIIIII (?). No, laulaja totesi, että enemmistö päättää - "eli me" - ja sitten vielä laulettiin. Lapsuus on jotenkin muuttunut nykyään? Toinen tätiä ihmetyttävä juttu oli se, kun matkalla Karhulinnaan on sellainen korkea ja jyrkkä kallio. Se oli eristetty nauhoilla ja oli STOP-kylttejä ja aitoja yrittämässä estää kiipeilyn. Kuljin siitä ohi useamman kerran, ja joka kerralla paikalla oli korkealla kiipeileviä pilttejä, joista ylpeät vanhemmat ottivat hymyssä suin kuvia älykännyköillään ja tableteillaan. Oli siellä kiipeämässä muutama isäkin pienokaisensa kanssa, ja äiti kuvasi. Näin meillä suhtaudutaan kieltoihin! Jos joku olisi pudonnut ja telonut itsensä, huudettaisiin varmaan Korkeasaarta vastuuseen.
Illan edetessä ohjelma vain parani. Pimeän laskeutuessa rantahietikolla esiintyi tuliteatteri Flamma ja kohokohtana (ainakin minun mielestäni) mies ja ääni, Jesse Kaikuranta. Wau!









Kalliolla paloi 40 roihua, joka on luonnossa vielä elävien amurinleopardien lukumäärä. Amurintiikereitä on noin 450. Suojelu on kuulemma tuottanut tulosta.Oli hienoa olla mukana arvokaassa työssä.
Yöllä sitten vielä kevyt iltalenkki autolle, joka oli aika kaukana. Sain nääs kyydin, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli ExpressBus. Hotelliyön jälkeen kyyti lähti taas hoitamaan iäkkään sukulaisensa asioita kaupungille ja minä jäin viettämään aikaan Jumbossa. Ostin Citymarketin Mammuttimarkkinoilta heidän kauppaamansa arpapaketin, joka sitten vaihtui kassalla toiseen, koska se alkuperäinen minulle tyrkytetty oli turvalokerossa. Ihme, uudessa ostoksessa oli 30 euron voitto! Siis, minulle, joka ei koskaan voita mitään! No, kunhan reissusta kotiin ehdittiin ja koirat tervehdittiin ja ulkoilutettiin, raaputin sen arvan. Laitoin "varmaan talteen"....ja tänään sitä onkin sitten etsitty. Ne kaksi voittamatonta arpaa löytyivät kyllä yläkerran aulan pöydältä, mutta se talletettu voittoarpa...ei missään.
 Lähdin sitten iltapäivällä Viivin kanssa Seitsemisen kansallispuistoon. Edelleen on liki 20 astetta lämmintä.

Kun tulin kotiin ja jatkoin etsimistä (voiko juuri mikään olla ärsyttävämpää kuin "tärkeän" tavaran etsiminen....), arpa löytyi ihan heti. Toinen muistettava oli sen Viking Linen alennuskupongin etsiminen ja lähettäminen. Sen olisi pitänyt kuulemma olla lähtöselvityksessä mukana. On viikko aikaa lähettää se varustamolle tai muuten tulee lasku A-hytistä. Löytyi! Lähetetty!
Seuraava Viking-reissu onkin sitten Jenni Vartiainen. Olen erikoistunut etsimään halpoja tilaisuuksia viihtyä. 35 euroa/ A4 :)